Maanantai 1.3.2010
Huh, huh. Nyt ollaan perillä täällä Kisumussa. Aikamoinen matka takana. Niin sitä vaan lähdettiin lauantaina viiden maissa Helsingistä ja nyt siis maanantaina ollaan määränpäässä. Kylläpä on pieni tyttö nähnyt paljon maalimata tässä matkan aikana!
Lontoossa oli vaihto ja yövyttiin hotellissa. Siellä meno ei vielä paljon poikennut kotoSuomesta. Lunta vain ei ollut ja ilma plussan puolella. Sunnuntaina ani varhain (5am) ylös ja liikkeelle. Siitä sitten pitkä lento, n.8 h, Nairobiin. Lentokone oli aikas hieno näin vähän matkustaneen makuun! Jokainen matkustaja sai turistiluokassakin viltin, silmälaput, hammasharjan ja –tahnan sekä kuulokkeet. Jokaisella oli myös oma tv, josta näkyi monta
monituista kanavaa, leffoja, draamaa ja sarjoja. (Joka oli minusta, siis Tiinasta, ihan luksusta! ) Lento oli uuvuttava, mutta meni kuitenkin suhteellisen nopeasti.
Nairobissa vastaan hönkäisi kostea, kuuma ja tunkkainenkin ilma. Aikamoinen muutos tulla -28 asteesta tänne tropiikkiin! Eikun viisumia ostamaan, se sujui suhteellisen mutkattomasti. Muutama lippulappunen piti täyttää ja maksaa 20€, sittenpä saamme oleskella täällä Keniassa 3 kuukautta. Siitä suuntana matkatavarahihna ja laukkujen metsästys. Ensimmäistä kertaa siis näimme omat järkyttävät tavaramäärämme Helsinki-Vantaan jälkeen (Tiinalla mukana matkalaukku 23kg, rinkka 22kg, lentolaukku 3kg ja ”käsilaukku”, joka sisälsi mm. läppärin ja painoi ainakin tonnin! Elinalla rinkka 23kg, matkalaukku noin 15kg plus myöskin tonni käsimatkatavaraa!). Jännityksellä odotimme onko kaikki tavarat löytäneet Suomesta Nairobiin. Yllätyimme positiivisesti, kun kaikkien laukut olivat tallella ja kunnossa. Kaakattava naislauma vuoren kokoisen tavaramäärän kanssa herätti jokseenkin paljon huomiota lentokentällä. Varsinkin, kun seuraava etenemissuunnitel
ma oli vielä vähän hakusessa. Seuraamme lyöttäytyi avulias naisihminen, joka alkoi hoitaa hotellibuukkaustamme. Hän sanoi meidän tarvitsevan minivanin ja lupasi hoitaa asian edulliseen 250 dollarin hintaan!!!!!!!! Siinä hetken ja toisenkin neuvoteltuamme ja asiaa tarkisteltuamme pääsimme yhteisymmärrykseen ja sullouduimme pieneen pakettiautoon tavaroinemme. Kuskit pyörittelivät päätään tavaramäärämme kanssa, mutta survoivat kaikki kiltisti kyytiin. Siellä istuimme toinen siellä, toinen täällä, osa istuimista ja lattiastahan oli kattoon asti meidän rakkaita matkatavaroitamme täynnä. (Kerran jos toisenkin kävi mielessä, että onkohan kaikki tavarat ihan varmasti tarpeellisia…) Hotelliin kuitenkin päästiin ja kerettiin nukkua siellä huimat 3 tuntia. Sitten lento Kisumuun, joka kesti vain 40 minuuttia. Lentokentällä taas matkatavaroiden etsintä ja sitten paikallinen yhteyshenkilömme oli meitä kentällä vastassa. Hyppäsimme siniseen Masenon yliopiston bussiin ja ajelimme majapaikkoihimme. Täällä olikin jo edellinen ryhmä, joka oli tullut viikkoa aikaisemmin.
Tiistai 2.3.2010
Levottomasti kuumuudessa nukutun yön jälkeen paikallinen oppaamme tuli hakemaan meitä samalla sinisellä yliopiston bussilla. Menimme paikalliseen museoon. Sisätiloissa oli esitelty vitriinien takana afrikkalaista kulttuuria ja ulkona oli aitoja kenialaisia asuntoja, bambumajoja, joissa saimme käydä sisällä. Alueelta löytyi myös joitain eläimiä aitauksissa. Ensimmäiset krokotiilit (valtava!), kilpikonnat ja Tiinan niin rakastamat käärmeet on nähty. Käärmeet olivat onneksi vitriinien takana terraarioissa. Museon opas nauroi Tiinalle maha kippurassa, taisi vähän loistaa käärmepelko läpi… Mutta sitkeästi Tiina katseli jokaisen lajin. (Tai ainakin melkein )
Sitten lähdimme Viktoriajärven rannalle syömään. Pääsimme myös veneajelulle sillä aikaa, kun odotimme ruokiamme! Menussa oli tarjolla perinteistä kenialaista ruokaa, tilaphiaa, chapatia ja ugalia. Tilaphia on siis tomaattisessa kaalikastikkeessa paistettua kalaa. Ugali on eräänlaista maissimuussia ja chapati paikallista letun näköistä leipää. Ateria syötiin afrikkalaiseen tapaan sormin. Tietenkin hirvittävän viinanlöyhkän siivittämänä, koska tottahan me tytöt osaamme käsidesiä käyttää! Ruoka oli ihanaa, sitä vaan piti syödä afrikkalaiseen tapaan niin paljon kuin napa ikinä veti. Piti yrittää olla kohtelias ja allekirjoittaneilla tulee siis nyt etova olo jo pelkästä tilaphian ajattelemisesta. Koitettu kuitenkin on ja sormilla syöminenkin sujui yllättävän hyvin! Sotkuista puuhaa se tosin on.
Sitten paikallisen ostoskeskuksen kautta kotiin. Se muistutti lähinnä Prismaa ja valikoimakin oli tosi hyvä. Sieltä saa lähes kaikkea mitä Suomestakin. Hintataso on yllättävän korkea, melkein suomalaisissa hinnoissa ollaan. Tosin torilta saa ostettua paljon paljon halvemmalla, jos uskaltaa syödä niitä.
Paikallinen liikennekulttuuri on muuten aikas mielenkiintoinen. Tiet ovat todella huonossa kunnossa (jos niitä edes on ) ja silti autolla ajetaan reipasta vauhtia ja ihan joka paikkaan. Suomalainen ei ajaisi yhdelläkään näistä teistä omalla autollaan! Auto pomppii ja rytkyy ja matkustaja sisällä pomppii ja rytkyy. Ihan mielellään laittaa turvavyön! Liikennesääntönä täällä on, että kuka ehtii, se menee ensin. Tööttiä painellaan myös ihan jatkuvasti. Musungu- ja Wazungu-huudot (valkoinen) kaikuivat tienreunuksilta, kun bussillinen suomalaisia pimuja matkusti kaupunki
a ympäri. Saatiin jostain syystä aika paljon huomiota :D Sitten normaalit iltarutiinit, kuten moskiittoverkon viritys ja huoneen myrkytys, sadeämpärien varaaminen vessaan, koska se ei aina vedä, suihkussa käynti muutaman pisaran kerrallaan tiputtelevassa suihkussa ja valmistautuminen hikiseen yöhön.
Keskiviikko 3.3.2010
Meidät noudettiin taas aamulla tutulla bussilla. Ohjelmassa oli tapaaminen Masenon yliopiston city-kampuksen johtajan kanssa. Odottelimme aikamme, johtajaa ei näkynyt eikä kuulunut. Africa-time eli jos tapaaminen on 10 niin voi odottaa, että odotettu ihminen saapuu paikalle 12, sen jälkeen tai ei ollenkaan. Onneksi opaskaan ei jaksanut odottaa, joten luovutimme suhteellisen pian. Pyörimme kaupassa hetken ja sitten suuntasimme tyrät rytkyen Impala Sanctuaryyn eläimiä katsomaan. Se oli
vähän kuin eläintarha. Siellä oli leijonia, apinoita, hyeenoja, leopardeja, puhveleita ja joitain muita eläimiä. Lapset kävelivät kiinnostuneina perässämme minne tahansa liikuimme ja osoittelivat innoissaan. Eräs halusi välttämättä kokeilla vaaleaa ihoamme ja oli ihan ihmeissään! Elina ei oikein tästä nähtävyydestä nauttinut. Oli todella kuuma ja pieni mahataudin poikanen alkoi vaivata.. Meinasi usko loppua, kun eläimiä vain riitti yksi toisensa jälkeen. Onneksi pian hypättiin taas bussiin ja täristeltiin maaseudulle paikkaan, jossa voi nähdä virtahepoja. Oli niin kuuma päivä, etteivät hipot tulleet vedestä esiin. Jeffrey kuitenkin lupasi, että perjantaina illalla matkustetaan katsomaan hippoja, iltaisin ne nousevat vedestä maalle!
Oli ensimmäinen todella kuuma päivä ja alettiin olla jo ihan nuutuneita. Suuntasimme kotiin lepäämään vähäksi aikaa. Pari tuntia jumitettuamme talolla, lähdimme kävellen kaupunkiin tarkoituksenamme löytää nettikahvila. Niitä löytyikin muutama ja vuorotellen kävimme sepustamassa jotain kotiväelle. Ja Facebook päivitykset tietysti . Maksu oli 1shillinki/minuutti eli 1 centti/minuutti. Tarkoituksena oli mennä tuktukilla kotiin. Tuktuk on kolmipyöräinen pikkuruinen auto tai oikeastaan iso mopo, johon mahtuu kolme matkustajaa (parhaillaan kuusi ). Siirtymistaipaleella meidät kuitenkin yllätti sade. Täällä sade alkaa hetkessä
ja sitä tulee kuin saavista kaatamalla. Nyt on sadekausi ja lähes joka ilta sataa. Yritimme tähyillä tuktukeja Helinän hotellin edustalla, mutta eipä niitä nyt näkynyt, kun niitä olisi tarvittu. Pimeä tulee myös ihan hetkessä ja kello alkoi olla paljon. Meidän ei ole suotavaa liikkua pimeällä, joten ei auttanut muuta kuin pistää tossua toisen eteen kaatosateessa. Oli mielenkiintoinen matka takaisin talolle! Litimärkänä musungat laahustivat tienreunalla tuktukien tööttäyksien saattamana. Kyllä niitä nyt jostain ilmestyi, kun oltiin jo ihan litimärkiä! Kotona suihkuun, iltatouhut ja unille (Tiina järkyttävän päänsäryn saattelemana).
Torstai 4.3.2010
Jäätiin Elinan kanssa talolle päiväksi pienoisen sairastelun takia. Muut lähtivät Masenoon tutustumaan kampukseen. P
äivä menikin torkkuen ja vatsa- ja päänsärkyä potien.
Perjantai 5.3.2010
Aamulla edelleen päänsärkyä hieman jäljellä, tosin helpottamaan päin. Lähdimme kävellen kaupunkiin. Heti alkumatkasta joku paikallinen casanova liimautui Tiinan kylkeen kiinni. Tiina tervehti kyllä ystävällisesti, mutta tämä paikallinen narkkarin näköinen ilmestys olikin sitkeä kaveri. Käveli siinä vieressä tovin ja pupatti koko ajan. Osasta sain selvää, osasta en. Muutaman metrin mykkäkoulun jälkeen hän luovutti ja jäi paikalleen toljottamaan menoamme.
Hyppäsimme taas tuttuun yliopiston siniseen bussiin ja suuntasimme tutustumaan muutamaan ryhmämme harjoittelupaikkaan. Ensiksi vuorossa oli Lutheran school, jossa on henkisesti vammaisia oppilaita. Lapset olivat aivan innoissaan! Leikkikaluina oli vanhoja pullonkorkkeja ja puupalikoita. Muutenkin olot olivat aika ankeat. Silti lapset hymyilivät ja toivottivat meidät tervetulleiksi. Eräs poika jopa lauloi meille tervetuliaislaulun. Ihana paikka ja huomasi taas miten itse saa olla tyytyväinen suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Mutta eipä huonot olot näyttäneet lapsia häiritsevän. Eivät tietysti tiedä paremmastakaan. Seuraava paikka oli Joyland. Siellä on henkisesti ja fyysisesti vammaisia lapsia sekä terveitä lapsia. Tässäkin koulussa olot olivat samaa luokkaa kuin edellisessä ja lapset yhtä iloisia.
Harjoittelupaikkojen jälkeen suuntasimme Masenon yliopiston kampukselle, joka sijaitsee puolen tunnin ajomatkan päästä keskustasta vuorilla. Siellä söimme lounaan. Tarjolla oli sitä vihreää kaalia, jota oli tarjolla paikallisen kalan Tilaphian kanssa ja siis yököttää koko Tilaphia, kaali mukaan lukien. Mutta riisi ja papukastike oli hyvää. Paikallinen keittäjätäti (syötiin siis yliopiston ruokalassa) mätti sitä lautaselle aikas reilun satsin. Oli syötävä koko lautasellinen, kun kerran ruokaa sai, ateriavälit tahtovat venyä täällä aika pitkäksi. Sääliksi käy hoikkia kanssaopiskelijoitamme!
Siitä lähdimme kierrokselle yliopiston sairaalaan, joka on tarkoitettu opiskelijoille ja henkilökunnalle. Se oli yllättävän siisti, mutta hoitovälineitä ei ollut juurikaan. Saimme kurkistaa joka huoneeseen, koska sairaalassa ei ollut juuri silloin yhtään potilasta. Siellä oli myös valkea ihminen! Lastenlääkäri Hollannista. Täällä Kisumussa olemme kaiken kaikkiaan nähneet vain kourallisen valkoisia. Meillä piti olla myös tapaaminen jonkun yliopiston ison kihon kanssa, mutta tuttuun tapaan hän ei ollut paikalla.
Emme jääneet odottamaan, vaan Jeffrey keksi, että lähdetään ajelemaan maaseudulle bussilla. Kävimmepäiväntasaajalla, sen merkkipaalu oli ihan siinä Masenon yliopiston kupeessa. Siinä pakol
liset turistikuvaukset ja matka jatkui. Kävimme katsomassa omituisia kivimuodostelmia ja hypättyämme bussista meidät ympäröi lapsilauma innosta soikeana. Otimme kuvia ja näytimme niitä heille, he olivat ihan liekeissä! Jatkoimme köröttelyä bussissa pomppien, tiet, tai ne paikat missä tien olisi pitänyt mennä, olivat aikas kuoppaisia. Painovoima on täällä varmaankin hieman erilainen kuin siellä kaukana pohjoisessa, koska Suomessa tuo bussi olisi kaatunut jo ainakin kolme kertaa!!!Tulomatkalla kävimme vielä katsastamassa erään mahdollisen majapaikan, mihin me kaikki toisessa ryhmässä tulleet mahtuisimme, nythän asumme eri paikoissa. Se oli siisti paikka, ehkä palaamme sinne Kendupeista tulon jälkeen.
No illalla olikin sitten ohjelmassa mielenkiintoinen retki. Lähdimme katsomaan virtahepoja! Jeffrey oli hankkinut bussin, jonka vuokran me maksoimme. 10000 Shillinkiä eli 100 €. Bussi olikin yllättäen myöhässä melkein tunnin, mutta pääsimme kuitenkin matkaan. Ajoimme järven läheisyyteen Hippo-pointiin ja siellä selvisi, että tämä ei ollutkaan se bussi mikä piti, vaan meidän piti jäädä sinne odottamaan varsinaista bussia.? Eikun bussista ulos ja odottelemaan. Se tulikin noin vartin jälkeen. Hyppäsimme siihen ja köröttelimme aikamme kunnes huomasimme olevamme taas jostain syystä keskustassa. Siinä hyppäsi sitten joku paikallinen mies pois kyydistä ja käänsimme ympäri ja samaa kinttupolkua takaisin! Saavuimme johonkin keskelle korpea, jossa niitä hippoja on kuulemma nähty. Osa porukasta työnsi menemään keskelle rämettä otsalamput vilkkuen paikallisten oppaiden perässä. Tiina ja muutama muu jäi kyllä parkkipaikalle odottelemaan, sen verran itsesuojeluvaistoa oli! Eikä sieltä mitään hippoja löytynyt. Sitten taas rytkytettiin bussilla johonkin seuraavaan paikkaan ja sama homma uusiksi. Eikä sieltäkään mitään hippoja löytynyt. Sitten taas rytkytettiin bussilla johonkin paikkaan missä varmasti olisi niitä! Joo-o, ei sieltäkään mitään löytynyt. Siinä vaiheessa rupesi riittämään hippojen metsästys! Siinä oli bussillinen musungoja otsalamput päässä aika turhautuneita. Kurvailimme sitten keskustaan ja kotia päin, tai ainakin niin luulimme. Köröteltiinkin johonkin rantaan ja taas lampuilla etsittiin kuumeisesti hippoja. Niin, eikä sieltäkään löytynyt ei! No sitten vihdoin rämisteltiin kotiin. Täysin nuutuneina neljän tunnin bussissa pomppimisen jälkeen oli suurimmalle osalle täysin yhdentekevää koko hipot! Ei tarvinnut unta paljon houkutella. Suihkuun ei tietenkään päässyt, koska vettä ei tullut. Aamulla sitten.
Lauantai 6.3.2010
Juu, ei sitten tullut aamullakaan vettä. Lähdettiin Kisumu hotellin altaalle arskan ottoon. Grillailimme itseämme siellä muutaman tunnin. Hyvä, että oli kertoimet aurinkorasvassa kohdallaan! Ainakin joillain ”Ihanaa, nyt pääsee suihkuun!” Juu ei….Eipä tullut vettä silloinkaan! Alkoi olla aikas paskainen olo, kahteen päivään ei olla päästy suihkuun. Elämme tässä vielä toivossa, että illalla vettä taas tulisi. Eikä sitä sitten tullut. Vettä tuli yhdestä hanasta tippa kerrallaan. Kun odotti puoli tuntia, sai sangon pohjalle sen verran vettä, että sillä sai roiskittua jotenkin itselleen raikkaamman olon. Hiuksiin vielä kuivashampoota niin olo oli melkein yhtä raikas kuin suihkun jälkeen! Tiina teki siis näin. Elina kävi kalastamassa ämpärillisen katolla olevasta sadevesitankista, ja ai että oli luksusta!!!!!!
Sunnuntai 7.3.2010
SUIHKUSTA TULI VETTÄ!!!!!!
Maanantai 8.3.2010
Aamulla raahasimme valtavat tavaramäärämme yliopiston bussiin ja suuntasim
me kohti Kendupeitä. Siis matkalla vasta opimme kieliasun, Kendu Bay! Sinne oli tehty n. 3 vuotta sitten uusi tie eli matka sujui joutuisasti. Asfaltin päättyessä ja lähestyttäessä Kendu Bayta alkoikin sitten varsinainen huvipuistomatka! Tie oli ylämäkeä ja ihan järkyttävän huonossa kunnossa. Kuoppia oli enemmän kuin laki sallii ja tie oli kallellaan milloin mihinkin suuntaan. Pääsimme kuitenkin perille sairaala-alueelle. Harjoittelupaikkamme sijaitsee siis adventistien kirkon sairaalassa Kendu Bayssa. Alueella asuu myös suomalainen vapaaehtoistyöryhmä. Söimme lounaan ja odottelimme. Sitten asunnoista vastaava työntekijä lähti näyttämään meille tulevan asumuksemme. Ulkoapäin talo näytti ihan lupaavalta ja siistiltä. Totuus valkeni kuitenkin sisällä. Talossa oli kolme makuuhuonetta ja kahdessa niistä kaksi sänkyä. Sängyt olivat ihan kauheassa kunnossa ja niissä oli todella likaiset ”lakanat”. Ei lika ja pöly mitään, mutta se veren näköinen yhdellä tyynyllä oli liikaa. ”Ei todellakaan aiota nukkua noissa!!”. Talossa oli myös pieni oleskelutila, jossa oli kuusi puutarhatuolia ja pieni pöytä. Vessa ja suihku olivat myös hieman epäilyttäviä. Ihmettelimme myös, mitä yhdessä
huoneessa on. Kävi ilmi, että siinä asuu afrikkalainen mies!
Myöhemmin joku päivä, kun suurin järkytys oli ohi
Aivan kamalat kaksi päivää!!! Se, että kukaan ei saanut painehaavoja takapuoleensa oli suorastaan ihme. Istuttiin nimittäin kaksi päivää puutarhajakkaroilla ja odoteltiin. Maanantaina sitten, kun opettajat olivat lähteneet muihin tapaamisiinsa, jäimme odottelemaan sairaalan yhteyshenkilöä, joka tulikin suhteellisen nopeasti. Meni ehkä vain pari tuntia. Hänen oli siis tarkoitus etsiä meille toinen asumus. Hän pyysi meistä muutaman mukaansa ja lähdettiin katsomaan erästä taloa. Matka oli jokseenkin mielenkiintoinen. Saatiin parhaat naurut tuon surkean Kendun-reissun aikana. Tie siis oli aivan kamala, jos sitä nyt oli ollenkaan. Autoon änki meidän, Tiinan, Outin ja Elinan lisäksi kuski, hänen kaksi lastaan ja pari muuta miestä. Kaikki miehet etupenkillä. Meidän väliin maastoauton takakonttiin, jossa penkki siis oli toisella reunalla sivuttain, istutettiin noin viisivuotias tyttö. Me nauretaan ja kikatetaan, että eipä tarvitse tämän rynkytyksen jälkeen kesällä mennä huvipuistoon, kun pyllyt oli irti penkistä vähän väliä, eikä mitään, mistä pitää kiinni. Ja ei ole todellista, tuo pieni tyttö otti ja nukahti siihen meidän väliin!!!!!!!!
No talo sijaitsi keskellä maaseutua ja oli ihan kiva. Pihalla oli lehmiä, vuohia ja kanoja. Niin kuin täällä joka paikassa. Oli ihanan rauhallista ja avaraa. Kaikki vaikutti vähän liiankin hyvältä. Siinä sitten sovittiin vuokrista yms. Matkalla takaisin, kuski halusi pysähtyä kotonaan, joka oli siis ihan tulevan talomme naapurissa. Hän kutsui meidät sisään, esitteli perheensä ja tarjosi teetä. Kohteliaisuussyistä emme tietenkään voineet kieltäytyä. Outilla ja Tiinalla oli kohtalaisia vaikeuksia selvitä tästä haasteesta oksentamatta. Tämä oli siis ensikosketus Kenialaiseen teehen. Koostumus on jotakuinkin seuraava: 40% vettä, 40% maitoa ja 20% sokeria…Teetä on vähän mauksi!! Siinä sitten teen juonnin lomassa mies huutelee vaimoaan tuomaan ”ne suomalaisten tuomat paketit” ??? Mies selittää, että saivat lahjaksi pari pakettia, eivätkä osaa niitä käyttää. Sieltä kiikutettiin meille sitten maitojauhetta ja neljän viljan puurohiutaleita. Ponnistelut olivat kovat, kun yritettiin saada ilmeet peruslukemille ja selitettyä, miten noita outoja aineita oikein voisi hyödyntää! No lopulta päästiin takaisin muiden luo ja todettiin, että pakko olisi yö nukkua kammottavassa talossa, kammottavissa lakanoissa. Iltapalalla kuultiin myös muilta suomalaisilta, että mies, joka oli meille asunnonkin hankkinut, ei ole ollenkaan luotettava. Hieman ristiriitaisin ja pelokkain tuntein lähdettiin iltapuulle.
Muutaman anelun jälkeen Pamsku, meidän taloudenhoitaja, heitteli nyrpeän ilmeen saattelemana uudet ”puhtaat” lakanat ja puuttuneen moskiittoverkon sängyille. Yksi tyynyliinoista oli ihan märkä, eikä verkkoa ripustettu. Ainut ratkaisu oli siis nukkua neljästään samassa 120cm leveässä sängyssä, poikittain. (Laura ja Jenny nukkuivat siis viereisessä talossa.) Ensin teippailtiin verkon järkyttävät reiät ilmastointiteipillä (joka on siis ehdoton must African matkalla!!) ja eikun petiin. Edessä oli pitkä yö. Outi sai pari paniikkikohtauksen alkua, eikä Elina nukkunut varmaankaan tuntia eteenpäin. Kun aamu koitti, oli kaikkien mielipide aika yksimielinen -> takaisin Kisumuun.
Tästä se odottelu sitten alkoi. Aamupalan jälkeen istuttiin, ja istuttiin ja istuttiin. Puhelimessa oltiin vähän väliä päivän aikana, kun kyytiä ei vaan alkanut kuulua. Huoli turvallisesta Kisumuun pääsystä alkoi kasvaa. Viimeisen niitin löi se, kun kyydin järjestäjä, tuttu luotettava mies, sanoo, että hän alkaa olla enemmän huolissaan kuin me itse. Lopulta kyyti tuli pimeän jo laskeuduttua. Tähän mennessä oli passit ja rahat piiloteltu vaatteiden alle ja Tiinankin rinnat olivat varsin hintavat!!! Tavarat autoon ja…..AUTOSSA OLI KUOLLUT KANA!!!!!! Tästä kysyttäessä kuski vain totesi rauhallisesti, että ”Ei, ei se ole kuollut.” Tiina tähän sitten, että ”Quite a peaceful chicken!!” Melko rauhallinen kana!! Matka alkoi. Siellä me muzungut sitten istuttiin huput ja huivit päässä, päät kumarassa puolitoista tuntia. Pulssit kohosivat pariin otteeseen turhankin korkealle. Ajoimme mm. yhden poliisin tiesulun läpi hidastamatta juurikaan ja ohitukset tiellä olivat välillä aika hurjia. Täällä onneksi vilkun käyttö on pimeän aikaan hyvin hallussa. Jokaisen merkin tarkoitusta ei ihan ymmärretty, mutta eipä tuon väliä. Kotiin, St. Annaan päästiin kuitenkin. Ei paljon haitannut, ettei kuski vienyt meitä kauppaan ostamaan vettä. Muurien sisään, oikeaan sänkyyn kun pääsi, niin ei vedellä niin väliä. Kyllä oli helpotus suuri!!!!!
Maanantai 15.3.2010
Aamulla saikin nukkua kohtalaisen pitkään, vaikka oli työpäivä edessä. Herätys vasta puoli kasilta! Yhdeksäksi suuntasimme Lumumba Health Centeriin töihin. Kyllä oli taas railakas työmatka. Otimme Bodaboda moottoripyörät ja tukka putkella istuimme kyydissä. Ilman kypärää tietysti, niin kuin täällä tapana on. Erään mutkan jälkeen Idan bodaboda pysähtyi yhtäkkiä. Moottoripyörästä loppui bensa! No eikun Ida nököttämään tien varteen ja kuski tankkaamaan pyöräänsä. Meidän kuskit onneksi pysähtyivät odottamaan. Hetken odottelun jälkeen Idakin pääsi takaisin pyörän selkään ja matka jatkui! Terveysaseman pihassa on sellainen suht isovälikköinen ritilikkö sadevettä varten, ja eikös Tiinan bodaboda -kuski täräyttänyt suoraan eturenkaan ritilän väliin. Matka tyssäsi kirjaimellisesti siihen. Onneksi oltiin kuitenkin jo työpaikan pihassa. Loppu hyvin, kaikki hyvin.
<- Synnytysosasto
Lumumba n terveyskeskuksessa on synnytysosasto, neuvolat niin odottaville äideille kuin jo synnyttäneillekin. On myös Treatment room ja lääkärin vastaanotto. Takapihalla pidetään parina päivänä viikossa terveyskasvatusta ja jaetaan ruokaa vastasynnyttäneille ja odottaville äideillä. Alkupäivän Tiina punnitsi vastaanotossa lapsia. Kyllä nämä lapset ovat täällä ikäänsä nähden pieniä! Loppupäivän hän rokotti lapsia ja otti heistä verinäytteitä. Elina näki ensimmäisen synnytyksen ikinä!!!! Wau. Se kävi nopeasti, täällä kun hoitajat tulevat auttamaan äitiä vasta siinä vaiheessa, kun vauvan pää jo melkein näkyy. Mieletön kokemus.
Iltapäivällä ehdimme myös jutella työntekijöiden kanssa. He kyselevät innoissaan asioita Suomesta, mm. syödäänkö meillä käärmeitä ja kun vastattiin ei, niin, mitä meillä syödään??? He olivat aivan ihmeissään, että syödäänkö suomessakin kalaa?? He myös autuaasti ihailivat hiusten väriä, erityisesti suomalaisesta perusharmaasta, Tiinan omasta väristä he olivat aivan innoissaan!??? (välikommenttina kerrottakoon, että Tiina ei ole värjännyt hiuksiaan muutamaan kuukauteen elikkäs väri on joskus ollut punainen ja edessä mustaa. Juurikasvuakin on jo kertynyt mukavasti). Työpäivän jälkeen kävimme matkatoimistossa vahvistamassa safarimatkamme varauksen. Söimme eräässä paikallisessa ravintolassa ja ai kun oli hyvää pastaa! Melkein yhtä hyvää kuin suomessa. Alkaa olla aika ikävä jo kotiruokia, varsinkin salaatteja! Sitten kiireesti kotimatkalle ennen pimeää. Tiukat tinkimiset tuktukista ja tuttua kuoppaista tietä kotiin.
Keskiviikko 17.3.2010
Tänä aamuna Tiina huristi Idan kanssa bodabodalla kahdestaan + kuski. Olikin varsin miellyttävä kyyti, kun sai koko matkan rupatella kaverin kanssa ja kauhistella yhdessä moottoripyörän hurjaa vauhtia ja suoristettuja mutkia. Kävi mielessä, että huonosti kävisi, jos sillä menopelillä kaatuisi tai ajaisi kolarin, ilman kypärää kun matkustellaan. No, maassa maan tavalla. Tänään Tiina vaihtoi Anti-natal Clinikalle. Siellä otetaan vastaan raskaana olevia äitejä. Heiltä mitataan verenpaine ja kysellään kuulumiset. Lisäksi palpoidaan vatsaa; selvitetään vauvan asento kohdussa, tarjonta sekä raskausviikot. Täällä Keniassa raskausviikot mitataan siis käsin tunnustellen. Ei ihan välttämättä yhtä tarkka kuin Suomessa, mutta saapahan edes jotain osviittaa lasketusta ajasta. Välillä meinaa hermo mennä tähän kenialaiseen työtahtiin. Kaikki tapahtuu täällä NIIIIIN hitaasti! Jopa kynän käteen ottamiseen, saati sitten sillä kirjoittamiseen voi näköjään saada kulumaan yllättävän paljon aikaa. Ja täällähän jokaisesta potilaasta täytellään jos jonkinlaista lippusta ja lappusta. Ja kaikki kirjoitetaan käsin ja hyvin, hyvin rauhallisesti. Täällä tapahtuu kaikki muutenkin aikas verkkaisesti. Mihin tahansa mennään, ravintolaan, kauppaan tai sairaalaan, aina odotellaan. Ja odotellaan. Ja taas vähän odotellaan. Vähän nopeampaan rytmiin tottuneena, hermojani koetellaan välillä todella. Luulen, että siihenkin kuitenkin tottuu. Työpäivän jälkeen kävimme postitoimistosta ostamassa postimerkkejä. Myyjän ilme oli näkemisen arvoinen, kun tilasin 15 postimerkkiä. Huokaisi vaan, että sinullahan on paljon kavereita! Täältä ei vissiin paikalliset hirveesti lähettele kortteja?! Ja taas sai musungut huomiota…
Maanantai 22.3.2010
Huoh.. Pitäisi varmaan kirjoittaa useammin. Niin paljon olisi asiaa. Tässä on ehditty vähän tehdä töitä, sairasteltu ja muutettukin. Parin viikon aika St. Annan hostellissa oli ihanaa. Olimme koko yhdeksän tytön ryhmä porukassa. Illat istuttiin pihalla hyttysten ruokana ja purettiin päivän aikana tapahtuneita asioita. Yhtenä lempiaiheena on ollut myös eri ruoista haaveilu. Koko kesän ruokalista on varmasti valmiina ennen kuin reissu on ohi. Tämä johtuu pelkästään siitä, että ollaan jouduttu syömään ravintolassa joka päivä. Nyt kuitenkin lauantaina muutettiin uuteen asuntoon. Kuusi tyttöä kolmiossa. Tilaa on vähän, mutta ei se haittaa, koska meillä on OMA KEITTIÖ! Kylä kotitekoinen ruoka maistuu hyvältä!!!! Ja meillä on siellä keittiössä myös oma jääkaappi, vedenkeitin, leivänpaahdin ja mikro! Aika luksusta, ehkä vähän liiankin luksusta. Mutta kylläpä on ihana saada juotavaksi kylmää vettä! 3 viikkoa on tässä juotu nimittäin pelkkää lämmintä vettä. Mutta eikös ensimmäisenä iltana loppunut vedentulo, juuri kun olimme ehtineet hehkuttaa hyvällä paineella vettä syöksevää suihkua. Ja täällä ei siis todellakaan sada joka ilta, niin ei voi
Nyt ollaan siis lomalla! Luvassa sademetsää ja safaria
Jos nahtais muitakin elukoita kuin noita!!! :)
